Onnellisuus on ollut vahvasti läsnä mediassa viime aikoina. Yk:n tuoreen selvityksen mukaan Suomi on listattu maailman onnellisimmaksi maaksi. Tässä listauksessa Suomi on ollut top viidessä jo ties miten pitkään.
Liikun paljon ihmisten parissa, ja voin sanoa tuntevani melko laajan kirjon eri viite,-ja ikäryhmien edustajia. Keskustelen mielelläni asioista pintaa syvemmällä, ja sekä niiden keskustelujen että yhteiskunnallisen yleiskeskustelun perusteella herää ajatus, että millä tätä onnellisuutta on mitattu?
Mielestäni eriarvoisuus kehityksen vauhdin pitäisi näkyä enemmänkin onnellisuuden laskuna, siitä tosin kertovat mm.masennustilastot, joiden kehno tila ei kyllä ole selitettävissä pelkästään sairauden tunnistamiskyvyn kehityksellä, kuin nousuna.
Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen? Eräässä Ylen onnellisuutta pohtivan artikkelin otsikossa kiteytyi kaikki olennainen ”Suomi on jo niin rikas, ettei raha enää tuo lisää onnea – onnellisuusprofessorin mukaan meidän pitää nyt keskittyä vaurauden jakamiseen sen haalimisen sijaan”.
Mietin, ovatko YK:n tutkimuksessa käytetyt mittarit suuntautuneet enemmän pinnallisiin onnellisuustekijöihin, koska Suomi on saanut parhaan mahdollisen arvostelun? Rahaahan meillä on, ja kaikki aineelliset asiat kaikilla suomalaisilla, myös köyhyysrajan alapuolella elävillä, on maailman mittakaavassa todella hyvin. Jokainen suomalainen edustaa sitä pientä 10% maailman rikkaasta väestöstä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.
Onnellisuuden avaimet ovat oikeudenmukaisuudessa, kuten Ylen artikkelista lainaamassa otsikossakin sanotaan, näin itse olen todella kokenut. Tämä on sitä lajia onnellisuudessa, jonka yhteiskunnan kulloinenkin arvojärjestys ihmisten puolesta määrittelee, sillä oikeudenmukaisuutta kansalle jakaa vain sen päättäjät, siihen ei juurikaan yksilö itse pysty vaikuttamaan. Vastuu on siis painava vallanpitäjillä siitä, miten oikeudenmukaisuutta todellisuudessa jaetaan.
Yleinen tasa-arvo keskustelu saa useimmiten itseni ärsyyntymään, sillä se on niin jumiutunut sukupuolien sekä marginaaliryhmien ja enemmistön väliseen tasa-arvoon. Nämä toki ovat tärkeitä aiheita nekin, mutta niiden osalta Suomi on edellä kävijä sen rinnalla, mikä epäsuhta on köyhän ja rikkaan välisessä tasa-arvokehityksessä. Ollaanko siinä edistytty? Ei todellakaan!
Ihmettelen, miten on edes mahdollista, että näin suurta joukkoa koskeva tasa-arvo kysymys saa näin vähän tilaa mediassa? Miten on edes mahdollista, että tuloeroja tasaamaan kehitetty progressiivinen verotus kurittaa niin ankarasti juuri sitä isoa enemmistöä kansasta, jotka puurtavat ahkerasti kuukaudesta toiseen työtänsä ansaiten parhaimmillaan pari tonnia nettona, useat monta sataa sen alle. Tähän keskituloisen tuloluokan alarajalle kuuluvat rahoittavat isolta osin tämän yhteiskunnan palvelut, jääden itse kuitenkin nipin napin tukirajojen yläpuolelle.
Nyt sitten kuitenkin tullaan tähän varallisuus näkökulmaan, vaikka raha ei määräänsä enempää onnellisuutta nostakaan, on oikeudenmukaisella tulojen jakamisella kuitenkin väistämätön vaikutus onnellisuuteen paitsi elämän helpottumisen näkökulmasta, myös yhteiskunnallisen arvostuksen näkökulmasta.
Keskitulon alarajalle kuuluvissa kansalaisissa on iso osa perheen isiä ja äitejä, jotka ovat vastuussa tulevan sukupolven synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Tämän tuloluokan perheellisissä on myös iso joukko niitä, joissa perhe elätetään vain toisen tuloilla. 2000e nettopalkka+lapsilisät ja kodinhoidontuki, tarkoittaa enemmistöllä monilapsisista perheistä n.3000e kuukaudessa. Siitä rahasta ei paljoa ylimääräiseen jää välttämättömien asumis,- ja elinmenojen jälkeen. Ei tarvitse miettiä harrastaisivatko lapset ratsastusta vai laskettelua? Lähdettäisiinkö lomalla Lappiin laskettelemaan vai Kreetan lämpöön.
Hyvääkin kehitystä on tapahtunut, mitä tulee lapsiperheisiin, sillä päivähoitomaksujen tulorajat ovat istuvan hallituksen toimesta säädetty vihdoinkin oikeudenmukaisemmalle tavalla, ja mm.keskituloiset monilapsiset perheet ovat saaneet parhaimmillaan satojen eurojen säästöt niissä.
Yhtä kaikki, juuri keskituloisten puurtajien asemasta pitäisi puhua paljon nykyistä enemmän. Perheellisten työttömien oikeudet, vaikka varmasti pienillä tuloilla toimeen tulevatkin, ja työttömät ylipäätään, ovat esillä mediassa säännöllisesti.
Perheelliset työttömät ovat niitä, jotka parhaimmillaan elävät samalla ”ylimäärä” rahalla, kuin se yhden työssäkäyvän vanhemman monilapsinen perhekin. Uskomatonta mutta totta. Mikä siis kannustaisi ottamaan työtä vastaan matalapalkka alalla, jos siitä seuraa vain lasten päivähoitoruljanssi, ja itsensä tiukille laittaminen esim. tehokkuuskeskeisessä tehdastyössä tai ”duunarina” millä tahansa alalla, saatika pienyrittäjänä?
Kuka puhuisi siitä isosta joukosta esim.täällä Keski-Pohjanmaalla, jotka tunnollisesti maksavat liki kolmasosan pienistä tuloistaan veroa, joiden panos pienyrittäjinä, tehtaissa, alkutuotannossa ym. on olennainen koko maan työllisyyden ja viennin näkökulmasta. Kuka puhuisi niistä kotiäideistä, jotka sillä huomattavasti alinta työttömyyspäivärahaa pienemmällä kotihoidontuella hoitavat lapsiaan kotona, ja tarjoavat maan parhaan ja edullisimman tavan lastenkasvattamiselle? Kuka mittaisi näiden vanhempien yhteiskunnallisen kokonaispanoksen arvon? Sen, että joku niitä lapsiakin vielä haluaa saada ja kasvattaa.
Ihan oma lukunsa on hoito,-ja hoiva alan hävettävän huono palkkaus ja paikoin epäinhimillisen vaativat työolot. Se on aihe josta pitäisi joskus kirjoittaa ihan erikseen. Siitä tosin puhutaan, välillä paljonkin, mutta mitään muutosta ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi.
Näissä perheissä eletään isoilta osin onnellista elämää niukkuudesta huolimatta. Kuitenkin näitä perheitä varjostaa monenlaiset kuormat, joita tämän yhteiskunnan tämän hetkinen arvojärjestys ei ainakaan vähennä. Arvostetaanko työtäni? Arvostetaanko vanhemmuuttani? Toteutuuko oikeudenmukaisuus minun elämässäni? Yltävätkö perhepalvelut meidän perheen luokse? Entä jos tarvittaisiinkin vain lyhytkestoista kodinhoitoapua eritystilanteissa? Olemmeko riittävästi avun tarpeessa? Kuka sen määrittelee? Miksi lapsiperheen vanhempi maksaa yhtä paljon veroa kuin lapseton?
Löytääppä oikeudenmukainen mittari kaikkeen tähän. Siinä olisi nyt tosiaan oikea kärkiteema tulevalle hallitukselle, ja päättäjille joka portaalla.
Myös kuntapolitiikassa voidaan vaikuttaa oikeudenmukaiseen kohteluun etenkin perheitä koskevissa asioissa. Oman näkemykseni mukaan tällä hetkellä palveluiden järjestämistä ohjaa liikaa päättäjien ja virkamiesten oma arvomaailma, ja erot tuen saannissa ovat uskomattoman isot. Mistä se johtuu?
Lyhytnäköistä politiikkaa tasolla kuin tasolla. Lapsissa säästäminen tulee takuulla monin verroin kalliimmaksi pitkällä aikavälillä, puhumattakaan sen inhimillisistä vaikutuksista. Onko kunnilla ja kuntayhtymillä liikaa väljyyttä lakien tulkinnassa? Entä miten on palveluohjauksen laita? Saavatko perheet ystävällistä perhelähtöistä palveluohjausta ja opastusta omien oikeuksiensa toteutumisessa, vai ohjaillaanko jo valmiiksi hieman tietämättömiä avun tarvitsijoita vaivihkaa ”harhaan” omien oikeuksiensa toteutumisen suhteen? Tiedä häntä. Joskus tällainenkin ajatus on mieleen hiipinyt, niin kummallisia tarinoita saa jatkuvasti kuulla perheiltä, jotka todellisessa hätä tilanteessa ovat perheelleen yrittäneet apua järjestää.
Tämä se onkin aika villiä, miten eriarvoisessa asemassa ovat eri paikkakunnilla asuvat lapset ja perheet. Kaikkiin perhepalveluiden tarjoamista ohjaaviin lakeihin pitäisi tehdä tarkistus sen osalta, että kunnat todella joutuisivat ottamaan saman tasoisesti vastuuta oikeudenmukaisesti järjestetyistä palveluista.
Tässä hetkessä olen onnellinen puolivälietapista. Ensi viikolla nimittäin on rakenneultran aika. Jännää saada tietää kumpaa sukupuolta siellä edustetaan 🙂 Onnellisia kevätpäiviä jokaiselle!