Isät osallistuvat entistä enemmän.
Vanhemmat arvostavat lastensa mielipiteitä.
Vanhemmat ja lapset puhuvat yhdessä tunteista.
Vanhemmat tuntevat lapsensa.
Perhe haluaa olla yhdessä.
Vanhemmat leikkivät lastensa kanssa.
Vanhemmat uskaltavat pyytää ja ottaa vastaan apua.
Äiti ja isä jakavat hoitovastuun tasaisemmin.
Lapset syövät monin osin paremmin.
Kurittaminen on vähentynyt.
Tapaturmat ovat vähentyneet.
Hiljattain hesarissa oli mainio artikkeli otsikolla Hyvin tehty äiti ja isä! Artikkeli käsitteli nykyvanhemmuutta positiivisessa valossa, ja oli kyllä oikein mieluista luettavaa. Yllä oleva on lainaus siitä.
Äitinä sitä monesti kipuilee, että osaanko varmasti olla tasapuolinen? Olenko riittävän kärsivällinen? Joskus sorrun huutamaan vaikka pyrin välttämään sitä. Mikä on se määrä äänen korottamista, mikä ei ole lapselle vahingoksi? Omani ainakin ovat niin herkkiä, että välittömästi huutamisen jälkeen saa rypeä katumuksessa, kun he poukkoilevat kuin säikyt jänikset ympäriinsä, ja johan lentelee lelut lelukoriin. Varsin nopea lääke käskyjen perille menoon, mutta auttamatta tutkimustenkin valossa lyhyt näköinen, ja omiaan turvattomuuden ja stressin luojana lapsen elämässä. Silti siihen sortuu, vaikka tietää.
Entä miten se läsnäolo, liian usein tulee vilkuiltua puhelimen näytölle ja oltua ajatuksissaan. Ruoka-valiossa nyt ei varsinkaan ole hurraamista, liikaa sokeria ja liian vähän kasviksia. Jauhelihaa ja makaronia liian usein. Kasvisruoat, mitä ne on? No, lohdutin minä itseäni toissapäivänä tekemällä kesäkeittoa kanalla, koska ilman kanaa, se vain on liian kasvis. Kaksi vanhinta söi, kahdella nuoremmalla meni leipälinjalle.
Ulkoilu taas, se kun tahtoo jäädä niin vähälle. Unelmoin päiväkotirytmistä, jossa päivisin ulkoillaan kaksi kertaa, ja ehkä illalla vielä porukalla. No, usein jää haaveeksi. Tässäkin äitini oli parempi. Vei metsään, hiihtämään, puki luistimia sen miljoonannen kerran jne. Olenko kertonutkaan, että elin lapsuuteni vielä niinä hyvinä aikoina, kun Kannuksessa oli luistelujää joka nurkalla, myös kotimme viereisellä tontilla. Ja kyllä me luisteltiin. Ei muuta tehtykään talvella. Äiti puki, ja sitkeästi kärsi urheiluväline kaaosta, luistinten nyöritystä, mailateippejä, välinehuoltoa ym. Ja ei muuten ollut -30 luvun talossa kuraeteisestä tietoakaan. Yksi eteinen oli, ja sekin pieni. Myöhemmin luisteluharrastus eteni puolella porukasta aktiivipelaamiseen. Voi niitä hikisiä valtavia treenikasseja. En muista että äiti olisi koskaan valittanut niistä. Itse en tahdo päästä edes kerran viikossa luistelukeleillä lasten kanssa jäälle. Toivottavasti tänä vuonna saataisiin jäädytysrytmi tänne Korpelan kylällekin sellaiseksi, että luistelemaan pääsisi koko kaudeksi. Hiihtolatu onneksi menee läheisellä pellolla, siinä lapset toistaiseksi suksien kanssa viihtyvät.
Nukkuminen on varmaan ainut asia, missä koen onnistuvani. Sekin varmaa silkkaa itsekkyyttä pohjimmiltaan, sillä onhan ne rauhalliset illat niin palauttavia. Eikä tässä olisi muuten kyllä jaksettukaan, lapset eikä vanhemmat. On siinä toki oma tekemisensä taata koululaiselle 10-11 tuntia unta, kun aamut ovat niin aikaisia. Toisaalta lapset on niin tottuneita tähän rytmiin, että kaipaavat petiin jo seitsemän nurkilla.
Lapset olivat tänään mummulassa hoidossa. Hakiessa en kerinnyt paljon muuta kuin oven avaamaan, ja johan jo kuului kysymys ”Äiti mää haluaisin jäähä mummulle yöks, voinko mää? Mummulle ainaki sopii”. Sopiihan se, kun mummu vain jaksaa. Mikäpä tässä, kuuluu vastaus, kuten useimmiten. Tällä kertaa yökylään jäävä oli seitsenvuotias Aale. Illalla tuli puhelu, jossa hän pyysi isää tiputtamaan aamulla töihin mennessä hänen sukset mummulan pihalle. Aikoivat lähteä hiihtoretkelle, mummu ja Aale. Onnenpoika.
Äitini toimeliaisuuteen on vielä matkaa. Se täytyy jälleen todeta.
Ehkä kuitenkin yritän jatkossakin parhaani, ja keskitän ajatukseni Sinkkosen viisaaseen tiivistelmään -vanhemman tulee olla kiinnostunut lapsesta kokonaisuutena, hänen koko elämästään ja ajatuksistaan. Sitä minä ainakin olen, kiinnostunut nimittäin. Siihen luottaen, että sen myötä vanhemmuuden vaakakupissa olisi edes pikkuisen enemmän hyviä valintoja huonojen rinnalla.
Hesarin artikkeli oli kyllä varsin rohkaisevaa luettavaa. Ehkä me nykyvanhemmat ollaan silti ihan kohtuullisia, vaikka älylaitteet ovatkin valtaisa haaste, ja elämän hektisyys ihan toista kuin vielä parikymmentä vuotta takaperin. Tässä pari lainausta siitä.
Lopuksi vielä lohdutuksen sana nirsojen lasten vanhemmille. Ravitsemustieteen yliopistolehtori Maijaliisa Erkkola toteaa, että lapsi saa kohtuullisen hyvin ravinteita esim.tomaatista, perunasta ja omenasta koostuvasta kasvisvalikoimasta. Miten helpottavaa! Olen aina ihmetellyt, miten nelivuotiaamme voi saada ravinnostaan kaiken tarpeellisen, mikä siis on aivan ilmeistä kun seuraa taitoja ja kehitystä, vaikka syöminen on yhtä nirsoilua. Ompa hänen listallaan Erkkolan mainitsemien lisäksi raaka porkkana, kurkku ja banaanikin, ei siis aivan huono.
Tällaisilla ajatuksilla eteenpäin. Päällimmäisenä mielessä se, miten kiintymyssuhde ja aito kiinnostus lapseen ovat kuitenkin kaiken perusta. Uskon että niihin keskittymällä se tärkein, henkinen tasapaino ja onnellisuus on saavutettavissa. Vaikka hampaiden pesu joskus jää, ja elämä on toisinaan pelkkää makaronia ja jugurttia, muistetaan rakastaa joka päivä täysillä. Rakkaus voittaa kaiken <3